Ilona -juttu

Tipahdin niiltä sijoiltani kyykkyyn. Kampesin itseni ylös mikrofoni
toisessa kädessäni. Otin jostain tukea, koska en uskaltanut varata
painoa oikealle jalalle. Ehdin ajatella, että olin köpötellyt
korkeilla koroilla jo pitkän päivän. Jatkoin juontoani, mutta olo oli
outo. Alas vajotessani minulla oli ollut vahva tunne siitä, että
vierelläni oli joku.
Seuraavina kuukausina sattui toisinaan niin, että ruokaillessani tai
kahvitellessani käteni osui lasin tai mukin viereen yrittäessäni
tarttua siihen. Ohi tarttumisia alkoi tapahtua muutaman viikon välein.
En ottanut niitä kovin vakavasti, vaikka ne ihmetyttivät.
Pelottavin tilanne sattui moottoritiellä ajaessani. Autojono liikkui
120 – 130 kilometrin tuntinopeutta. Yhtäkkiä autoni moottori
suorastaan huusi. Jalkani olivat yhtä aikaa kaasulla ja jarrulla. En
pystynyt liikuttamaan jalkojani enkä olisi pystynyt jarruttamaan.
Yhtäkkiä minulla ei ollut aavistustakaan, miten autoa ajetaan. Onneksi
autojono liikkui tasaisesti ja tilanne oli ohi ehkä noin minuutissa.
Kykenin ajamaan kotiin, mutta olin aikamoisessa shokkitilassa. Samalla
olin kiitollinen siitä, että mitään pahempaa ei sattunut ja pääsin
turvallisesti kotiin. Kysyin mieheltäni, onko tämä normaalia. Hänenkin
mielestään jotain oli vialla.
Varasin heti ajan neurologin vastaanotolle. Hän arveli oireiden
johtuvan migreenistä ja määräsi estolääkityksen. En ole koskaan
sairastanut migreeniä ja epäilin diagnoosia. Lääkäri vakuutti
migreenin oireiden olevan hyvin moninaiset. En koskaan hankkinut
lääkitystä.
Oireiluni jatkui.

Ystävänpäivänä helmikuussa 2012 menin toiselle neurologille. Hän
kuoppasi heti migreenidiagnoosin ja kysyi, haluanko nähdä listan
sairauksista, joihin oireeni voivat viitata. En halunnut! Olin jo
kyllikseni pyöritellyt mielessäni ms-tautia, alsia ja muita
parantumattomia sairauksia.
Hän laittoi minut suoraan vastaanotoltaan magneettikuvaukseen.
Toimenpiteen tekijöiden ilmeistä näin, että kuvaus paljasti jotain
ikävää. Palasin magneettikuvaustilasta saman tien
vastaanottohuoneeseen.
Neurologi kiemurteli tuolissaan eikä tuntunut tietävän, miten kertoa.
Vasemmasta aivolohkostani oli löytynyt viis senttimetriä pitkä
kasvain. Se oli pahanlaatuinen. Syöpä.
Lähdin ajamaan kotiin. Matkalla Tampereelta kotiin Nokialle soitin
miehelleni ja parille ystävälle itkuiset puhelut. Sain myös
puhelinsoiton Tays:sta. Hoitava kirurgi ilmoitti, että paperini olivat
jo saapuneet Taysiin. Hän antoi minulle yhden neuvon: Älä mene
nettiin!

Diagnoosin jälkeen oloni oli epätodellinen. Juuri äsken minulla oli
ollut kaikki hyvin ja olin ollut terve outoa oireilua lukuun
ottamatta. Kolmekymppiseksi olin reissanut ja työskennellyt
ulkomailla, muun muassa Ruotsissa ja Espanjassa. Olin löytänyt
työelämässäni oman paikkani toimittajana, juontajana ja yrittäjänä.
Toiveeni perheestä oli toteutunut kun tapasin mieheni Jussin. Ekoilla
treffeillämme kerroin, että haluan kolme lasta, omakotitalon, koiran
ja naimisiin. Jussi ei lähtenyt karkuun ja nyt meillä on melkein
toivomani. Lapsia tosin vain kaksi, vuosina 2003 ja 2006 syntyneet
rakkaat pojat Rene ja Nooa.
Yhdessä hetkessä tuo kaikki oli uhattuna. En kuitenkaan halunnut ottaa
pahinta mahdollista vaihtoehtoa huomioon. Enkä edelleenkään tee niin.
Minä ja mieheni noudatimme kirurgin neuvoa. Emme tänäkään päivänä ole
googlanneet sairauttani. Sen sijaan päätimme, että hoidamme tämän.
Turvauduin siihen positiivisuuteen, joka on aina ollut vahvana
minussa. Päätin, että minun on selviydyttävä. Uskon, että kasvain tuli
jonkun asian takia ja tällä kaikella on oma tarkoituksensa.
Kerroimme sairaudestani lapsillemme rehellisesti, mutta
dramatisoimatta. He ymmärsivät, että äidillä on päässään kasvain, joka
on leikattava pois.

Leikkausta odotellessani päätin keskittyä paranemiseen. Nettiin menin,
mutta sairauteni sijasta hain tietoa paranemisesta ja ruokavaliosta.
Olen ollut pitkään kasvissyöjä, mutta nyt ryhdyin valmistamaan
päivittäin vihersmoothien. Lisäksi huolehdin suolatasapainostani ja
siitä, että kehoni emäksisyys oli oikeanlainen. Hakeuduin Heikki
Harjun ja Antti Heikkilän vastaanotolle. Hain apua myös
Antioksidanttiklinikalta.
Etsiessäni tietoa paranemisesta löysin amerikkalaisen Kriss Carrin
blogin. Hän on amerikkalainen näyttelijä, joka paransi hoitamattomaksi
ja parantumattomaksi luokitellun harvinaisen syöpänsä ravinnon avulla.
Hän on kirjoittanut keittokirjan parantavasta ruokavaliosta ja luennoi
asiasta. Päätin, että hänenlaisekseen minäkin haluan tulla. En saanut
mistään itselleni tukihenkilöä ja Carrista tuli lopulta sellainen.
Se, että hain apua perinteisen lääketieteen ulkopuolelta, ei
vähentänyt haluani ottaa vastaan apua, jonka lääketiede voi antaa.

Minut leikattiin huhtikuussa 2012 toisen lapseni syntymäpäivänä.
Leikkaukseen menin levollisin mielin ja luottaen kirurgiini, vaikka
leikkauksessa olikin isot riskit. Viisituntinsen leikkauksen jälkeen
heräsin teho-osastolla juuri siihen aikaan kun minun oli arveltukin
heräävän. Oloni oli hyvä.
Teho-osaston sairaanhoitaja oli hämmästynyt: ” Mistä maailmankolkasta
sinä tulet kun olet niin hyvässä kunnossa?”. Ajattelin mielessäni,
että ruokavaliollani oli pakko olla vaikutusta kuntooni.
Sairaalaviikon jälkeen jatkoin toipumista kotona. Liikkuminen oli
hidasta, koska kasvain oli ollut paikassa, josta se vaikutti kehoni
oikean puolen tuki- ja liikuntaelimiin. Jopa postilaatikolla käynti
oli ensin hidas ja iso ponnistus.
Toivuin kuitenkin hyvin ja kesäkuun alussa alkoi kuuden viikon
sädehoitokuuri.

”Tää ei hengitä enää!”, naapurini sanat olivat viimeinen asia, jonka
muistan ensimmäisestä epilepsiakohtauksestani. Mieheni oli golfaamassa
ja olin kotona poikien kanssa. Yhtäkkiä tunsin, kun käteni alkoi
vatkata ja päässä oli outo tykytys. Pyysin poikia hakemaan naapurin ja
soittamaan ambulanssin. Heräsin Taysissa. Halusin, että pääni
magneettikuvattaisiin. Niin ei tehty.
Toinen epilepsiakohtaus sattui elokuussa samana kesänä. Olin
helsinkiläisessä hotellissa työstämässä Elämä lapselle -konsertin
haastatteluja kun tunsin, että kohtaus tulee. Pystyin juoksemaan
respaan ja pyytämään heitä soittamaan ambulanssin. Heräsin
lääketokkurassa Meilahden sairaalassa.
Kohtauksen jälkeen oikea jalkani ei toiminut enää kunnolla. En
myöskään pystynyt enää kirjoittamaan tietokoneella, koska sormet eivät
toimineet. Lopulta pääsin useasti pyytämääni magneettikuvaukseen.
Vasemmassa aivolohkossani oli jälleen viisisenttinen kasvain.
Toinen leikkaus tehtiin syyskuussa 2012. Olin jo esilääkityksessä kun
leikkaava kirurgi tuli vielä herättämään minut. Hän kertoi, että
leikkauksessa oli suuri halvaantumisriski. Vastasin, että aivan sama,
kunhan kasvain kaivetaan juuriaan myöten pois kokonaan.

Toisen, hyvin sujuneen, leikkauksen jälkeen alkoivat
sytostaattihoidot. Vuoden kestäneet hoidot päättyivät reilu vuosi
sitten.
Sytostaattihoitoja pidetään rankkoina. Itse voin yllättävän hyvin koko
hoitojakson ajan. Joskus harvoin ällötti tai oksetti ja tunsin itseni
väsyneeksi.
Yhtenä iltana olin vetämässä pyjamanhousuja jalkaani. Huomasin, että
jalkani olivat aivan mustelmilla. Sytostaattien seurauksena vereni
trombosyyttiarvo oli painunut seitsemääntoista kun sen normaalisti
tulisi olla noin 150. Säikähdin mustelmia ja laitoin Antti Heikkilälle
sähköpostin, vaikka kello oli jo 23. Hän vastasi välittömästi
kehottaen lähtemään Taysiin tiputukseen. Kysyin vielä, että
huomennako? Vastaus oli NYT! Taysiin päästyäni arvo oli pudonnut jo
alle kymmeneen.
Lääkärit eivät suositelleet vitamiinien ja lisäravinteiden nauttimista
sytostaattihoidon aikana, koska niiden ja sytostaattien
yhteisvaikutusta ei tunneta. Tässä asiassa luotin intuitiooni. Jatkoin
vihersmoothien nauttimista. Ruokavalioni oli liki sokeriton ja
hiilihydraatiton. Söin paljon vitamiineja ja antioksidantteja.
Parhaimmillaan söin päivittäin noin 20 erilaista antioksidanttia.
Sytostaattien kaltaiset myrkyt vievät kehon todella heikkoon kuntoon.
Siksi minusta tuntui järkevämmältä huolehtia siitä, että kehoni on
mahdollisimman terve ja hyvässä kunnossa ottamaan vastaan rankat
hoidot. Maalaisjärkeni sanoo, että minulle tämä toimii.
Lääkärit ovat hämmästelleet toipumistani ja nykyistä kuntoani. Eräs
lääkäri katsoi vuoroin papereitani, vuoroin minua ja sanoi: ” En
tiedä, mitä sä teet, mutta jatka sitä, mitä sä teet!”

Nyt käyn neljän kuukauden välein magneettikuvauksessa. Hoitava lääkäri
sanoi, että jos pysyn viisi vuotta terveenä, hän kirjoittaa minulle
terveen paperit.
Olen ehdottomasti kiitollinen siitä avusta, minkä lääketiede on
minulla antanut. En kehota ketään hyljeksimään lääketieteellistä apua.
Mutta missioni on, että lääketiede ja erilaiset tukihoidot voisivat
toimia yhdessä. Niin toimitaan monessa maassa kuten Saksassa ja
Yhdysvalloissa.
Uskon, että positiivinen asenteeni on auttanut minua. Haluan
kiinnittää huomioni sairastumiseni mukanaan tuomiin hyviin asioihin.
Elämänarvoni ovat aina olleet kohdallaan, mutta sairauden myötä uskon
kykeneväni myötäelämään entistä paremmin.
Sairaus on tuonut elämääni uusia unelmia, jotka toteutuvat vauhdilla.
Valmistuin vastikään joogaopettajaksi. Perustin juuri Uskalla parantua
-blogin, jossa muun muassa haastattelen minua auttaneita ihmisiä.
Blogini kautta teen nyt samaa kuin innoittajani ja esikuvani Kriss
Carr. Minulla on alustavia suunnitelmia omasta televisio-ohjelmasta.
Toivon, että sekin unelma toteutuu.
www.uskallaparantua.fi

Karitan vihersmoothie
avokadoa
banaania
ananasta
pinaattia tai persiljaa
lehtikaalia
pähkinöitä tai siemensekoitusta
kookosöljyä
chiageeliä
pellavansiemeniä
Sekoita ainekset blenderissä ja nauti 2 – 3 kertaa päivässä.

Teksti Katariina Lehtikanto
Kuvat Jenni Gästgivar

Jaa postaus ystäviesi kanssa: