Kun elämä tuo sinut risteykseen
Eilen täällä mökillä juteltiin kahden ystävän kanssa siitä, kuinka elämässä tulee aina vastaan risteyskohtia. Ikäänkuin se suora tie loppuu ja tulee tienhaara missä sun pitää valista mihin suuntaan lähdet.
Lähdetkö sille jo valmiiksi ajetulle tutulle tielle vai uskallatko hypätä tuntemattomaan. Uudella polulle, jota ehkä kukaan ei ole vielä tallannut. On tosi paljon kiinni ASENTEESTA miten me elämän kriiseihin suhtaudumme. Valitsenko uhriutua, katkeroitua, ”miksi minä” vai
valitsenko oppia ja uskaltaa...
14 vuotta sitten - diagnoosin jälkeen - päätin, että ihan joka päivä mä teen jotain mun oman paranemisen eteen. Alussa mulla ”se jotain” oli se, että päätin että nyt mä vaan jaksan kävellä postilaatikolle hakemaan Aamulehden. Kävelen sinne ja kävelen takaisin. Sitten yleensä nukuin
koska keho oli niin väsynyt. Mutta se riitti. Seuraavana päivänä tein jotain muuta. Yhden pienen asian. Joka päivä jotain. Pientäkin.
Paraneminen ei ole suorittamista. Se on lempeää matkaa eteenpäin. Katsoa itseään rakkaudella.
Joka päivä kiitin itseäni illalla. Hyvä Karita - selvisit hyvin. Olin ylpeä superpienistä asioista.
Jos sä olet nyt siinä risteyksessä – muista: sun ei tarvitse nähdä sun matkan määränpäätä. Riittää, että otat askeleen oikeaan suuntaan.
Mä kuljen kiitollisena sun paranemispolku sun kanssa. Jos tuntuu että kaipaat tukea sun matkalle niin tsekkaa valmennukset:
— Karita
